Kulttuurishokkia

Enpä olisi osannut kuvitella, että vaihto-oppilaana elämä on samaan aikaan niin hiljasta, tylsää, kiireistä ja jännittävää. Tuntuu, että ensimmäistä kertaa on aikaa istahtaa alas ja miettiä, mitä kaikkea tässä viimeisen kuukauksien aikana on tapahtunut. Kuinka oikeessa ja väärässä sitä onkaan oltu vaihto-oppilaana olemisesta!

Koulu, hostperhe, kaverit, Rotary ja muut vaihtarit kuuluu täällä melkein joka päiväiseen elämään. Ja osasinkin lähtiessäni jo olettaa vaihtovuoden aikana syntyvän jonkinlainen arki eikä se sinänsä lyönyt vasten kasvoja, miten tavallista elämä on tällä puolen maailmaa. Hankaluudet löytyy niin Suomessakin, mutta vaihto-oppilaana ne koetaan aivan uudessa mittakaavassa. 

Kirjoittaminen tuntuu tosi vaikealta. Kuinka pystyt kuvaamaan asioita juuri oikeilla sanoilla ja viestittämään sen kaiken, mitä oot kokenut? Mahdoton hommahan se on, mutta pakko se on myös yrittää. Haluan muistaa nämä kaikki tapahtumat vielä vuosienkin päästä ja siihen blogin pitäminen on varmasti hyvä keino. Tunnen myös olevani velkaa kertoa kaikki kuulumiseni Rotarylle, sillä onhan ne kuitenkin mahdollistanut mahtavan elämyksen ylä- ja alamäkineen. Joten iso kiitos kuuluu heille!

Olen yritellyt kirjoittaa tiivistelmän kaikesta, mitä oon kokenut kaikkien näiden kuukausien aikana. Ei ole mikään helppo homma, sillä tapahtumia ja mainitsemisen arvoisia asioita on niin paljon ja samaan aikaan vaihtareille tuttu kaiken uuden "loisto" ja "ihmetys" on alkanut haihtua. Kulttuurishokin vaihe 3 on nyt meneillään ja eroavaisuudet ei tunnu enää niin mahtavalta koko ajan.

 "Ei voi tietää tykkääks, ellei maista."

Vaihdon aikana sitä törmää, mitä oudoimpiin ja ihanimpiin ruokalajeihin ja kaikkea pitää kokeilla. Oli se sitten oudon näköisiä simpukoita juuri poimittuna salsalla ja vodkalla tai riisipuurohyytelöä hillolla jälkiruokana. Uudet mausteet ja yrtit ottaa aikaa totuttelemisen suhteen, puhumattakaan uusista ruokalajeista. Siinä ensimmäisten 3 kuukauden ajan saa opetella pitämään pokkaa ruokapöydässä, kun ruoka ei olekkaan Top 3 -listalla. Kaikkea tuttua ja turvallista sitten tahtoisi syödä lapiolla. Puhumattakaan suomalaisista herkuista, kuten ruisleivästä taikka karjalanpaistista. Ensimmäisen host perheeni äiti on kotoisin Suomesta ja tämän ansiosta sain kokea suomalaisen joulun Torontossa. Joulukinkku ei varmaan ole koskaan maistunut niin hyvältä!


Elämää se täälläkin on ja joskus unohtaa, että tälläkin puolen maailmaan sitä pääsee joko osallistumaan tai eturivi paikalle todistamaan dramaa. Alla kaksi erittäin sopivaa ja hyvin kuvastaa memeä, vaihto-oppilaan "vaikeasta" arjesta.

Kanadassa varsinkin, ilman autoa et pärjää. piste.

Tällä hetkellä asun koulusta noin 35minuutin ajomatkan päässä koulusta, sekä kylän keskustasta. Kavereille meno pitää suunnitella vähintäänkin kaksi päivää ennen, jotta kyydit saadaan sovittua puolen ja toisen. March break ia edeltävällä viikolla host vanhempieni ollessa kipeitä ei talosta poistuttu, muuten kuin postia hakemaan. Nyt olen jo tottunut, mutta kyllä sitä aika ajoin tulee hieman hulluksi kotihiireksi, ellei poistu aika ajoin.
Kyydin kysyminen onkin kanssa sitten eri juttu. Samaan aikaan tiedät heidän sitoutuneen antamaan sinulle kyytejä, mutta samaan aikaan tuntuu se myös niin väärältä.

Tähän lopuksi vielä Pääsiäistä edeltävän torstain sarkastisen huumorin värittäviä ajatuksia. 

Koulu alkaa 8.55, mutta minun asuessani 35 minuutin ajomatkan päässä sekä host-äitini toimiessa koulutaksina automme strattaa noin 8 aikaan aamulla. Viime yönä satanut lumi on peittänyt maan ja nyt nousseet celciusasteet ovat pistäneen maan kuralle. Lumisade on vaihtunut jääloskavesisateeksi, minkä takia tiet ovat vaarallisen liukkaat. Lähes koko Bruce Contyn koulut ovat suljettu ja koulubussit peruttu. Ainoastaan meidän koulun lisäksi kaksi koulua ja heidän oppilaat ovat innoissaan tai vähemmän innoissaan tulevasta koulupäivästä.
  Matkalla kouluun näemme auton ojassa. Eräs iso kokoinen auto ajaa vastaan puoleksi meidän puoleisella kaistalla ja olemma lähellä saada osumaa. Kuitenkin meidän hyvästä onnesta johtuen matkamme jatkuu perä heitellen puolelta toiselle niin vakaasti kuin voi olla mahdollista.Kerran olemme jo tänä talvena päätyneet ojaan. Jospa kerran kokemus olisi tarpeeksi.
  Pääsemme kylämme ytimeen; yksi niistä isojen kaupunkien arkipäivätuotteista ei ole toimintavalmiudessa. Onhan meidän kylässä jopa neljät liikennevalot. Tämän aamun osuus luksuksesta on siis hylätty täysin. Ajatus koko kylän kattavasta sähkökatkoksesta hiipii mieliimme. Pääsemme kouluun, joka muistuttaa nyt vankilaa enemmän kuin aikaisempina aamuina. Kävelen koulumme aulaan, jossa opettajat miettivät mitä tehdä 400 oppilaalle kylmässä ja synkässä koulussa.
"Kaikki kirjastoon tai kahvilaan!" 

Kahvila täyttyy nuorista. Nyt vankila on muuttunut eläintarhaksi. Apinat huutavat, nauravat ja kiljuvat. Päätän mennä kirjastoon, sillä rehtori kuulutti megafonillaan, ettei tunteja olisi vielä hetkeen ja meidän pitäisi vain odotella rauhallisesti.
Otin pienet nokoset kirjaston sohvalla, joka oli kylmä ja kova. Tässä kohtaa sitä tyytyy vähään. Aamukahviakaan en jaksanut nousta yleiseen tapaan aamulla hakemaan, joten pyrin hieman välttelemään ihmisiä. Puolen tunnin jälkeen herään, että hätävalot räpsähtävät pois.

Megafonin kantama ääni kuuluu kirjastoon sanoen: 

"Koulu pysyy auki, mikäli joku tarvitseen paikan missä olla. Kaikki muut, te olette vapaita lähtemään etuoven kautta, jossa teitä pyydetään kirjautumaan ulos.
   

Nyt kotona tärisen, koska on kylmä. Silti ei ole varaa valittaa: onhan minulla Wi-Fi.